Älä kokeile tätä kotona – ikinä

Pyhäinpäivän kunniaksi kiskaisin niskaani vähän kestävämmän hirviönaamarin. Tarinan opetus on hyvin yksinkertainen: älä tee kuten minä, vaan kuten sanon.

Facebookissa edesottamuksiani seuraavat tietävätkin viikonloppuna iskeneestä allergiakohtauksestani. Tein ehkä typerimmän amatöörivirheen, jonka vain voi: testasin uutta tuotetta suoraan kasvoihin. Pahimpia allergiaoireita on nyt kestänyt komisen päivää.

Oireet alkoivat torstaina illalla poltteluna, mutta tuntuivat laantuneen perjantaiaamuun mennessä. Poskessa ja ohimolla oli hieman punoitusta, mutta koska kasvoissani on aina jotain vikaa, en kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Perjantaina illalla kutina ja punoitus räjäyttivät pankin. Lauantaiaamuun mennessä olin helakanpunainen, turvoksissa ja yltäpäältä märkivissä näppylöissä.

Lauantaina sain naapurilta ensiavuksi allergialääkettä – pyhäinpäivänähän kaikki apteekit 10 kilometrin säteellä olivat kiinni. Eikä ihan tehnyt mieli lähteä ulos säikyttelemään lapsia. Tänään aamulla kävin lääkärissä, joka ei uskaltanut raskauden vuoksi määrätä minulle muuta kuin lisää "ihan tavallista" allergialääkettä, jotain "rauhoittavaa perusvoidetta" ja lepoa. Niin ja "särkylääkettä, jos ihoa kovasti polttaa". Kotiin päästyäni nappasin pillerin ja kuorrutin itseni Bepanthenin Anti-Exemillä.

Turvotus on onneksi kadonnut. Poltteluakin tuntuu enää vain toisessa poskessa. Näppylöitä on edelleen joka puolella. Olen kertakaikkisen vastenmielisen näköinen, mutta ainakaan kipu ei ole enää niin kovaa kuin viikonloppuna. Ehkä saan ensi yönä jo nukuttua :)

Voide, jota kokeilin, oli L´orealin Youth Code Luminosity. Lähetin luonnollisesti postia reaktiosta kyseisen merkin Suomen asiakaspalveluun. Kysyin samalla myös tarkempaa tuoteselostetta.

Vastaanotto oli asiallinen, mutta ehkä aavistuksen kauhistunut. Ajattelin kauhistuttaa heitä vielä lisää lähettämällä saman kuvan, joka on tämän viestin lopussa. Siinä ei tosin näy enää turvotusta ja pahin vaihe on muutenkin ohi. En viitsi julkaista kuvaa, jonka otin lauantaina, jolloin olin todella pahan näköinen.

Sain vastauksena pitkän listan kysymyksiä, joihin he halusivat, että vastaan. Ensinnäkin he kysyivät vointiani, mikä tuntui oikeasti ihan kivalta siinä kohtaa. Tosin en ole minkään pyhän raivon partaalla, vaikka tällaista ei pitäisikään tapahtua. Kovasti asiakaspalvelukin vakuutteli, että ihotautilääkärien testaamasta tuotteesta on kyse. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä se käytännössä tarkoittaa ja sehän ei ole mikään takuu yhtään mistään. He pyysivät tuotteen eräkoodia, jota minulla ei tietenkään enää ollut. Näytepakkauksen jämät jäivät Vaasaan hotellihuoneen roskapönttöön. Samassa viestissä he kysyivät ikää, käyttämiäni lääkkeitä, muita kosmetiikkatuotteita ja tarkempia tietoja oireista. Itse en vielä saanut pyytämiäni tietoja, mutta ainakin sain sen kuvan, että asiaa selvitetään. Seuraavaa vastausta odotellessa...

Mitä tästä sitten opimme?

Älkää ystävät rakkaat ikinä kokeilko mitään uutta tuotetta ensimmäiseksi suoraan kasvoille. Voin kertoa, että kukaan teistä ei halua kokeilla, miltä tällainen allergiakohtaus tuntuu.

Niin ja pitäkäähän peukkuja pystyssä, että tämä menee ohi – pian. 

WebRep

currentVote

noRating

noWeight

Kuvausten jälkeen

Nyt se on sitten ohi.

Tapaaminen kuvaajan ja muun kuvausväen kanssa oli sovittu ravintola Kaisaniemeen. Alkuun sain takahuoneessa kupin teetä ja kuvaaja Anna näytti minulle aiemmin otettuja kuvia mm. ex-missi Sara Siepistä ja Anne Kukkohovista. Meikittömyys ei pistänyt juuri silmään. Kuvissa oli paljon liikettä ja syksyisiä värejä.

Stylisti valitsi minulle ensin kiiltävän punamustan pitkähihaisen oman mekkoni päälle. Se vaihtui pian sinikirjavaan duffelitakkiin, jonka suuren hupun vedin päähän. Tukalleni ei tehty mitään - stylisti tykkäsi kiharoista, joita minulle tulee etenkin kostealla ilmalla. Olin siis kuvissa ihan omana luonnollisena itsenäni.

Alunperin oli tarkoitus kuvata kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta kaatosade teki aikomuksen tyhjäksi.  Kuvasimme sisällä ravintolassa elävää puunrunkoa vasten.

Vaikka kuvaaja sanoi jo ensimmäisen parin minuutin jälkeen: "Se kuva on tässä". Otettiin silti lisää. Kuvistani tuli hyvin erilaisia kuin niistä, jotka kuvaaja näytti minulle etukäteen. Ne olivat paljon synkempiä ja rauhallisia, melkeinpä staattisia - vaikka valokuvan kutsuminen staattiseksi onkin vähän tautologista. Minusta ahdistus näkyi kuvista selkeästi. Itse kuvaustilanne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä. Kaikki olivat todella mukavia ja puheliaita. Kaikki paitsi minä. Olin kerrankin ihan hiljaa.

Kaikki muut tuntuivat olevan hyvin innoissaan kuvista, mutta kun itse näin kuvani, meinasin iskeä pisteen koko touhulle. Iho oli epätasaisen värinen ja kalpea ja kiilsi, huulet sinersivät, silmänaluset olivat mustat... Sitten ajattelin, että ihan sama: kun tässä kumminkin ollaan, niin hoidetaan homma pois alta niin hyvin kuin mahdollista. Onnistuin hymyilemäänkin vähän. Jätin silti leveät hymyt ja sirkushypyt muille. Eikä kukaan onneksi halunnutkaan minun tekevän mitään muuta kuin seisovan ja katsovan kameraan. "Joskus se riittää", kuvaaja totesi.

Kävimme vielä nappaamassa muutaman kuvan pihalla vaahteran alla. Oksien alla oli aika vähän tilaa: kolme ihmistä, kolme sateenvarjoa ja paljon märkiä lehtiä. Koko touhuun meni kuitenkin vain puolisen tuntia.

Kun palasimme sisälle, kysyin saisinko nähdä kuvia. Anna ei halunnut näyttää niitä. En tiedä johtuiko se siitä, miten reagoin ensimmäiseen kertaan, sillä muille hän näytti kuviani. Hän sanoi, että haluaisi käsitellä ne valmiiksi ennen kuin näen ne, että pelästyisin muuten. Kasvojen ihoa ei käsitellä, mutta tausta ja värit kylläkin. Join vielä hetken teetä ja juttelin kuvausporukan kanssa.  Sitten pakkasin kamani ja lähdin kotiin.

Kuvaaja lupasi lähettää minulle valmiin kuvan tai kuvat sitten joskus. Vielä ei tiedä koska, sillä homma siirtyy nyt mainostoimiston hoteisiin. Jossain vaiheessa pitäisi olla haastattelu ja sitten kuvien ja haastatteluiden julkaisu jossain välissä.

Tarinoin taas, kun jotain tapahtuu :)

Fiiliksiä ennen kuvausta

Noin puolentoista tunnin päästä sitten kuvataan. Pitkästä aikaa. Ja täysin meikittä. Fiilikset voi pakata yhteen sanaan: ahdistaa.

Kuvaksissa on mukana vain stylisti ja valokuvaaja. Siinä ei ole mitään ahdistavaa. On mukava päästä tapaamaan uusia ihmisiä.

Mutta siinä on, että pian aika moni näkee minut juuri sellaisena kuin olen. Se painetaan vielä kansien väliinkin. Ja ripustetaan taidenäyttelyn seinälle - ei ehkä maksaisi vaivaa. Ei ainakaan siihen Anne Kukkohovin tms. kuvan viereen.

Ja nyt joku valopää marisee, että älä mussuta siellä, oliko pakko tunkea tuohonkin. Jep, kyllä oli. Välillä tekee kutaa tehdä juttuja, jotka ahdistaa ja joita ei ikimaailmassa haluaisi tehdä.


Sen, miksi ahdistaa, jätän kirjan haastatteluosuuteen. Avautumisen voi sitten lukea siitä kuvan vierestä.

Pitäkääpäs peukkuja!

PS. Päivitän kuvausten jälkeen lisää.

Ihan hapoissa

En ole aikoihin testannut mitään, joten päätin iskeä moiselle pisteen. Kävin kosmetologilla maanantaina. En ole käynyt kosmetologilla vuosiin, koska minusta on tuntunut turhalta haaskata rahaa epämääräisiin tai kivuliaisiin hoitoihin, joilla ei saa pysyviä tuloksia. Ja jos tästä mainitsee, saa kuulla, että ”ainakin 10 kertaa pitäisi käydä” tai ”kerran kuussa tämä on tehtävä, että tulokset pysyvät”. Joo, jokainen varmaankin ymmärtää yskän rivien välistäkin.

Kokeilin Aesthetico Medical Peeling -hoitoa. En valinnut sitä itse, vaan annoin helsinkiläisen day span kosmetologin määritellä ihotyyppini ja suositella hoitoa: rasvoittuva, mutta pintakuiva ja hajanaisesti pieniä epäpuhtauksia. Kosmetologi oli parikymppinen rauhallinen ja ammattitaitoisen tuntuinen virolaisnainen, joka toivotti jämäkästi käsipäivää.

Kosmetologi kertoi jokaisen työvaiheen edetessä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kyseli ihonhoitorutiineistani ja käyttämistäni tuotteista. Minä makasin silmät kiinni, joten olisin varmasti joutunut paniikkiin ilman höpötystä. Ulkona ohi rämistelleet ratikat ja hoitotilan mukamas rauhoittava folk-lällätys eivät yhtään auttaneet asiaa. Silti kosmetologilla oli miellyttävämpää kuin kampaajalla: ei tarvinnut istua kirkkaankellertävien valojen alla katselemassa omaa naamaa 1,5 tuntia. Lisäksi oli jotain keskusteltavaa! En osaa puhua hiuksista, mutta ihonhoidosta juttua riittää.

Hoitoon kuului meikin poisto, alkupuhdistus, salisyylihappo, hapon neutralointi, kosteuttava naamio, silmänympärys- ja yövoide sekä hieronta. Happo poltteli hieman nenänpieliä, muttei tuntunut syövyttävän luita ja ytimiä. Neutralointigeeli sen sijaan oli kaameaa. Happo ei nimittäin lähde kasvoilta pelkällä vedellä. Kosmetologi hieroi geeliä tuhdin kerroksen nassulle ja kaulalle. Koska olin makuuasennossa, geeliä valui nenään jokaisella henkäisyllä. Huulillakin oli paksu kerros geeliä, joten hengittäminen (tai puhuminen) sitä kautta ei luonnistunut. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani! Onneksi kosmetologi huomasi tukalan tilani ja pyyhkäisi suurimmat tukkeet pois. Geeliä oli myös silmäluomilla, vaikka happoa ei laitettu lähellekään silmänympärysihoa. Tunsin paniikin hiipivän, kun tajusin, etten voinut avata silmiäni. Geeliä oli silmissä vielä hoidon päätyttyäkin ja yritin itse läästiä sitä pois. Geelin jälkeen sain torkkua kasvonaamion suojissa ja lopuksi paksun kerroksen yövoidetta, johon hiukseni tarttuvat ikävästi, kun kävelin mojovan viiman siivittämänä ja 98 euroa kevyempänä Robalta Kamppiin. Kosmetologi antoi mukaani pari näytepakkausta sävyttävää aurinkovoidetta ja käski käyttää sitä viikon. Sain mukaani myös näytteen kosteuttavasta naamiosta ja ohjeen kuoria ja naamioida iho, jos jokin kohta alkaa hilseillä.

No, entäs tulokset? Tiistaiaamuna näytin mielestäni tavallista freesimmältä. Iho oli kirkas. Kun sain aurinkovoiteen ja meikin nassulle, huomasin kuitenkin edelleen pintakuivuuden. Päivän mittaan otsan, poskien ja leuan iho alkoi tuntua kireältä ja kuivalta. Illalla leukaan ja otsaan oli puhjennut muutama finni. Samoin tänä aamuna. Nyt iho tuntuu ujosti hilseilevän. Iho tuntuu kuitenkin edelleen puhtaammalta kuin pitkään aikaan.

Entä menenkö toiste? En samaan hoitoon. Olen jo varannut marraskuulle toisenlaisen kasvohoidon toisesta hoitolasta. Minua kiinnostaisi myös kokeilla ultraäänipuhdistusta.

Ja lopuksi, suosittelisinko? Paha kysymys. Aestheticosta on myös versio ikääntyneelle iholle. Kuvittelisin happohoidon sopivan paremmin juonteiden häivyttämiseen. Jos kuitenkin vertaan hoitoa mekaaniseen ihonpuhdistukseen, pidin tästä tuhannesti enemmän. Täysi mekaaninen ihonpuhdistus rasittaa ja rikkoo ihoa, tekee ihmisestä 2-3 päiväksi kammottavan näköisen eikä lopulta ratkaise mitään. Sitä paisti teen sen itse kivuttomammin. Rasvaisemmalle iholle, jolla ei ole valtavasti epäpuhtauksia, Aesthetico voisi sopia. Se tuntuu myös sopivan herkälle iholle, vaikka happo rajulta kuulostaakin. Ensimmäisellä hoitokerralla happoa laitetaan kuitenkin vain pieninä pitoisuuksina muutamiksi minuuteiksi. Sekaiholle Aestetico ei mielestäni sopinut, koska vaikka sen oli tarkoitus poistaa pintakuivuutta, kosteuttaa ja rauhoittaa, vain viimeisenä mainittu näyttää toteutuneen jollain tasolla. Toki pitäisi varmaan käydä se 5-10 kertaa… Mutta tällä kertaa passaan.

WebRep

currentVote

noRating

noWeight

Vielä kerran kameran eteen

Olen mukana Joutsenmerkin luonnollisesta kauneudesta kertovan kirjan ja taidenäyttelyn kuvauksissa. Minun pitäisi kertoa ja näyttää, mitä meikittömyys (käsi ylös, joka on viimeksi nähnyt minut täysin meikittä!), luonnollinen kauneus ja ympäristöystävällisyys minulle merkitsevät. Täytyy myöntää, että haluaisin olla vielä nykyistäkin "luonnollisempi". Mutta olen kuitenkin tapojeni ja länsimaisen kauneuskäsityksen orja siinä, missä ihan kaikki muutkin. Sitä paitsi meikkaaminen on minulle myös yksi itseilmaisun kanava.

Minulla, kuten moni teistä rakkaista lukijoistani tietää, on ristiriitainen ja kieroutunutkin suhde omaan ulkonäkööni. En silti aio friikata, vaan hoidan homman kotiin. Onneksi saan myös sanoa jotain eikä tarvitse vain yrittää näyttää nätiltä: en enää suostuisi mihinkään, mikä vaatisi olemaan hiljaa ja paikallaan - hammaslääkäriä ei lasketa.

Kuvaukset ovat hieman yli viikon päästä Kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä. Hiukset puleerataan ja tyttö stailataan kaulasta varpaisiin. Nassu menee kuviin ihan omana karuna itsenään. Rehellisesti sanottuna jännittää olla samassa kirjassa kaikkien annekukkohovien kanssa. Tosin olen minä joskus seissyt bikineissä satapäisen yleisön edessä yhdeksän itseäni 10 kiloa hoikemman typykän kanssa, joten mitäpä sitä turhaa draamaa ja sydämentykytyksiä järjestämään.

Kaikesta itseironiasta ja sarkasmista huolimatta tämä on minusta erittäin kutkuttavaa. Odotan innolla kuvauspäivää ja haastattelua! Ja lupaan raportoida ;)

<3: Sarita

Mitä tapahtui vihreälle huulipunalle

Aamuisella työmatkallani vastapäiselle metropenkille istahti kuvitteellisesta 80-luvun glamäripoppoosta karannut nuori mies. Kaverilla oli sinisiä hiuslisäkkeitä, kolmea eri väristä ja pahasti lohkeillutta kynsilakkaa ja voimakas, kimmeltävä silmämeikki. Hän torkkui koko metromatkan, joten sain rauhassa pällistellä ja miettiä.

Alakouluikäisenä ostin kesäreissulta Uudestakaupungista myrkynvihreän huulipunan. Kaverini taisi ostaa samanlaisen oranssin. En koskaan nähnyt hänen käyttävän sitä, mutta minä käytin omaani. Sain toki koulussa kuulla erinomaisen kekseliäitä loukkauksia, mutta koska olin tottunut siihen, käytin huulipunan loppuun. Tai noh lähes loppuun. Se liiskautui ennen aikojaa.

Sain joskus harvoin kutsun kotibileisiin, joten silloin piti laittautua erityisen hienosti. Halusin kimaltaa kuin Music TV:n popparit, mutta mitään ortodoksista ei ollut tarjolla. Siispä turvauduin askarteluun tarkoitettuun hileliimaan, jota sipaisin reilulla otteella kulmaluille. Illan myötä ihoa alkoi vähän kiristää, mutta ainakin kimalsin kuin joulutähti.

Kun minulta loppui meikkivoide, tein itse lisää, koska en voinut ostella mitä halusin milloin halusin. Resepti kuului jotakuinkin näin: kevyeen ja voidemaiseen kasvo- tai käsivoiteeseen sekaan murskattua kivipuuteria tai irtopuuteria. Joukkoon vielä turaus punaisuutta torjuvaa voidetta. Voilá mikstuura valmis!

90-luvun alakoululaisella ei ollut voideluomiväreistä tietoakaan, joten ostin halpahallista kultaisen huulipunan ja sivelin sitä luomille. Se pysyi yllättävän hyvin. Myöhemmin ostin samanlaisen hopeisen.

Äiti katsoi touhua kieroon, muttei koskaan sanonut mitään. Muutama muu aikuinen käski pestä naaman maalista. episodi Vihreän Huulipunan jälkeen luokkakaveri yritti opettaa minua meikkaamaan ”oikein” ja nätisti. Olen iloinen, ettei minua kiinnostanut.

Oli paljon palkitsevampaa oppia kaikki kantapään kautta. Tosin glämäripoika sai minut ajattelemaan, että opin läksyni ehkä liiankin hyvin. Mietin, mitä oikein tapahtui tytölle, jota ei kiinnostanut tippaakaan, mitä muut sanovat vihreästä huulipunasta. Nykyisin valelen joka arkiaamu saman naamarin kasvoilleni. Meikkilaukussani ei ole mitään vihreää, koska minulla on kalpea ja aavistuksen kellertävä iho, punertava tukka ja siniset silmät.

En ihan tosissani kaipaa aikoja, jolloin kokeilin kaikkea. Haluaisin silti saada osan siitä takaisin. On paljon hienompaa olla täysillä oman tyylinsä herra kuin kadota harmaaseen massaan.

Siitä tulikin mieleeni. Minulta pitäisi löytyä pinkki luomiväri ja taivaansinistä eyelineria. Pitää kokeilla, mitä niillä saa aikaan…

Muista meikitön päivä torstaina 6. syyskuuta!

Mietitkö koskaan meikkipussisi vaikutusta luontoon? Kaikilla kulutusvalinnoilla on ympäristövaikutuksia – sanoisin, että etenkin hyperpakatuilla kemikaaleilla. Lasiin, muoviin ja pariin kerrokseen pahvia kääräisty 50 millilitran peitevoide ei ole ihan niin köykäinen ostos, miltä se laukunpohjalla tuntuu. Päivän käytön jälkeen nassuun sudittu meikki valuu viemäriin eikä ole aivan sama mitä sinne valuttaa.

Minusta on aavistuksen teennäistä ajatella valintojaan vain yhtenä päivänä viikossa, mutta ehkä yhden päivän herääminen saa aikaan pidemmän tähtäimen muutoksen. Itselleni ei ihan ensimmäisenä tulisi mieleen luopua meikistä kokonaan – ei näillä silmänalusilla ja hailakoilla ripsentyngillä. Se ei silti tarkoita, etteikö voisi tehdä järkeviä ja luontoystävällisiä valintoja. En esimerkiksi osta tuotetta, ellei myyjä tai purkin kylki pysty vakuuttamaan minulle, ettei sitä ole testattu eläimillä. Luonnonkosmetiikkaa ja vegaanista kosmetiikkaa saa onneksi nykyisin aika usein tavallisista tavarataloistakin. Jos törmäät jossain siihen, ettei näin ole, kannattaa aloittaa painostus. Sillä, että jokin iso ketju ottaa tuotevalikoimaansa ympäristöystävällistä kosmetiikkaa, on huomattavasti paljon enemmän väliä kuin sillä, oletko meikkaamatta päivän vuodessa vai et. Ja odotellessa rahansa voi kiikuttaa muualle.

Toki omillakin valinnoilla voi vaikuttaa. Tarvitseeko vahingossa silmänurkkaan sutaistu ripsari poistaa topsilla tai paperinpalalla? Anna tahran kuivua ja rapsuta se sormella tai siveltimellä pois. Kun huulipunaa ei enää pysty sutimaan suoraan puikosta, älä heitä tuubia pois, vaan ota avuksi sivellin. Et tarvitse 7 erilaista ripsiväriä kerralla: yksi säilyy 3 kuukautta. Kysy kaupassa ympäristöystävällistä saippuaa ja suihkugeeliä. Niitä nimittäin löytyy!

Jotsenmerkin meikitöntä päivää vietettiin viimeksi kesäkuussa 2011. Silloin osallistuin, vaikken Facebook-tapahtumaan ilmoittautunutkaan. Koska kyseessä on FB-tapahtuma, kukaan ei tiedä, kuinka monta aikeensa todella toteutti, mutta tapahtumaan oli ilmoittautunut hieman yli 38 000. Kamppikseen voi tänäkin vuonna osallistua Joutsenmerkin FB-sivuilla. 

Meikitön päivä on mielestäni hyvä tapa heittää ulkonäköpaineet hetkeksi romukoppaan. En tosin tiedä kykenenkö siihen itse. Onneksi vielä on aikaa kerätä rohkeutta. Kerron sitten syyskuussa, miten kävi ;)

Meinaatko sinä osallistua?